Viime viikolla koulutin Teamissa 150:tä pienten ja keskisuurten kuntien pääluottamusmiestä. Kaikki jukolaisia! Aiheena oli paikallinen sopiminen. Tunnelma oli innostunut. Ihmiset kyselivät toisiltaan jo neuvoteltujen paikallisten korvausten suuruudesta ja miettivät, miksi ihmeessä paikallista sopimista on käsitelty julkisessa keskustelussa niin negatiivisesti.
Tämä joukko oli nimittäin edistänyt paikallista sopimista juuri edellisenä päivänä. Silloin he lähtivät yhtenä rintamana neuvottelemaan lähes 400 kuntatyönantajan kanssa korona-ajan poikkeustoimista eli siitä, miten kunnissa varaudutaan koronan aiheuttamaan ylimääräiseen työkuormaan.
Kesken koulutuksen jysähti uutinen, joka pysäytti meidät kaikki. Teknologiateollisuus päästi ilmoille viestinsä paikallisen sopimisen lisäämisestä. Käytännössähän viesti oli varsin yksinkertainen: työehdoista sopiminen halutaan viedä yrityksiin. Teknologiateollisuus ei suoranaisesti hyökännyt yleissitovuutta kohtaan, mutta nakersi sitä ennennäkemättömällä tavalla.
Koulutuksen loputtua päätin juoda kupposen kahvia ja laittaa ajatukseni liikkeelle. Aloitin kysymyksellä. Mahdammeko me julkisen alan työntekijöiden edustajat tarkoittaa paikallisella sopimisella samaa kuin yksityisen sektorin edunvalvoja Teknologiateollisuus? Julkisella sektorilla työnantajat noudattavat virka- ja työehtosopimuksia lain – ei järjestäytymisen tai yleissitovuuden – nojalla.
Mutta monia asioita julkisen sektorin työpaikoilla voidaan sopia paikallisesti. Olemmehan esimerkiksi juuri sopineet tai olemme sopimassa palkankorotusten paikallisten osien kohdentamisesta. Paikallinen sopiminen on meille arkea, mutta pidämme aina huolen siitä, että se hyödyttää aidosti myös edustamiamme palkansaajia.
Mietinkin, olisiko teollisuuden työnantajien hyvä käydä meillä opissa vai täytyykö sillä puolella oikeasti turvautua näin yksipuolisiin julistuksiin ja toimenpiteisiin?
Vai onkohan loppujen lopuksi kysymys siitä, että teollisuuden työnantajien mielestä työehtosopimusten rajoissa tehdyt paikalliset sopimukset eivät olekaan laskeneet riittävästi työn hintaa eli parantaneet sitä kuuluisaa kustannuskilpailukykyä?
Metsäteollisuusyritysten julistuksia kuunnellessa on välillä käynyt mielessä, että ehkä paikallinen sopiminen ei olekaan se lopullinen päämäärä. Todellisuudessa työnantajat havittelevat yksilöpeliä eli sitä, että jokainen työntekijä sopii työehdoistaan itse.
Kysymyksistä siirryin vanhaan kunnon uhat ja mahdollisuudet -kaavioon. Vaikka kuinka yritin olla ihan tasapuolinen, uhat-listasta tuli pidempi. Jaan nyt teillekin omien päätelmienne lähteeksi Löfgrenin listan:
Uhat
Yleissitovuus romuttuu
- Toimialoilla ei ole enää vähimmäispalkkaa. Sen sijaan opettelemme elämään jäykän minimipalkkalain melskeissä. Minimipalkka heiluu sen mukaan minkä värinen hallitus maata johtaa.
- Mikä vain yritys voi tulla Suomeen hyödyntämään tehokasta infrastruktuuriamme mukanaan halpaa työvoimaa. Toimialan palkkatasolla ei ole enää merkitystä. Suomalaisten yritysten on pärjätäkseen lähdettävä mukaan palkkojen polkemiseen.
Ajaudumme todelliseen sekasotkuun
- Kaikki palkansaajaliitot eivät taivukaan teollisuuden työnantajien saneluun. Mitä jos Teknologiateollisuuden toiveissa ovatkin ehtyvät lakkokassat? Pahimmillaan meillä on edessä uuvuttava voimien mittelö juuri, kun Suomi on toipumassa koronasta ja talous lähdössä nousuun.
- Julkisen sektorin lakiin perustuva sopimusjärjestelmä ja yksityisen sektorin järjestäytymiseen perustuva sopimusjärjestelmä eriytyvät. En pidä mahdollisena, että 37 000 työntekijän Helsinki neuvottelisi jokaisen työntekijänsä kanssa erikseen työajoista, vuosilomista ja palkankorotuksista. Aikamoinen määrä tarjolla työpaikkoja neuvottelijoille ja kallista puuhaa kaupungille!
- Ostovoiman turvaaminen jää sattumanvaraiseksi. Yritykset lähtevät palkkoja ja niiden korotuksia pohtiessaan vain omasta tilanteestaan. Kotimaisen kysynnän ja ostovoiman kehittyminen ovat niille sivuseikkoja.
- Paikallinen sopiminen jäisikin nykyistä kapea-alaisemmaksi, koska valtakunnallisten työehtosopimuksien puuttuessa meiltä puuttuu taho, joka antaisi laajan ja toimialan tarpeita vastaavan sopimisen mandaatin työpaikkatasolle.
Mahdollisuudet
Palkansaajien edunvalvonta uudistuu
- Vientivetoinen palkkamalli jää lopullisesti historiaan. Naisvaltainen julkinen sektori vapautuisi sopimaan palkankorotuksista ja muista työehdoista. Meillä on pulaa etenkin sosiaalityöntekijöistä, terveysalan ammattilaisista, erityisopettajista ja varhaiskasvatuksen opettajista. Nyt näiden alojen palkankorotukset eivät jäisikään enää vientiteollisuuden panttivangiksi.
- Palkansaajat alkavat terästäytyä, kun varmuus turvallisesta ja hyvästä työelämästä toteutuu vain parhailla suoriutujilla tai työvoimapulan vallitessa. Järjestäytymisasteen kasvu nostaa liitot uudelle tasolle, niinpä jäsenille tarjotaan entistä räätälöidympiä ja yksilöllisempiä palveluita työuran eri vaiheissa. Modernit ammattiliitot kehittävät uutta osaamista paikalliseen edunvalvontaan ja keskinäiseen yhteistyöhönsä.
Elämä ei kuitenkaan useinkaan taivu uhka ja mahdollisuus -akselille. Niin paljon jää kysymysmerkiksi niiden väliin. Viimeiseksi ajatukseksi kirjasinkin kysymyksen. Mikä muuttuu, kun yleissitovat työehtosopimukset eivät enää turvaa sopimussuhteen heikomman suojelua?
Poliittiset päättäjät ja lainsäätäjät ovat silloin ihan uuden edessä varmistaessaan työntekijän suojeluperiaatteen. Työnantajat puolestaan saattavat joutua tottumaan tiukkaan viranomaisvalvontaan ja sanktioihin tai uusiin oikeussuojakeinoihin, kuten työntekijäjoukkoa koskeviin järjestökanteisiin.
Jatketaan yhdessä ajattelua ja keskustelua näistä meille kaikille tärkeistä asioista!
Maria Löfgren
Kirjoittaja on JUKOn toiminnanjohtaja.