Blogi: Luulosairaaksi leimaaminen ei paranna sisäilmasta sairastunutta

7.11.2018

Olen sisäilmasairas. En tarkasti tiedä, milloin lähes 30-vuotisen työurani aikana olen sairastunut. Oireilin ensimmäistä kertaa 1990-luvulla työskennellessäni kirjastossa, mutta silloin sisäilmaongelmia ei tunnistettu eikä niistä juuri julkisuudessa puhuttu. Tuohon aikaan jatkuvat poskiontelotulehdukset, korvatulehdukset ja erilaiset silmäoireet kuitenkin olivat minulle arkea. Oireet helpottivat aina lomilla ja käytännössä loppuivat, kun vaihdoin työpaikkaa ja alaa vuonna 2000. Koulu–kirjastorakennus, jossa olin työskennellyt, jäi homeremonttiin.

Elin monta lähes oireetonta vuotta, kunnes tilanne räjähti käsiin syksyllä 2012, muutama kuukausi sen jälkeen kun olin aloittanut työt JUKOssa. Söin käytännössä koko ajan antibiootteja poskiontelo- ja korvatulehduksiin.  Raajoja ja päätä särki, ranteet olivat tulessa, ja joku takoi pesäpallomailalla takaraivoon yötä päivää. Särky- tai migreenilääkkeistä ei ollut apua. Kävin Meilahden sairaalan päivystyksessä kipupiikillä, joka taltutti pääkivun terävimmän kärjen.

Elämä oli yhtäkkiä yhtä helvettiä. Lyhyenkään sähköpostin lukeminen ei onnistunut, keskittymiskyky oli nollassa, enkä muistanut mitään. Nukuin aina, jos en ollut töissä. Seisoin välillä ratikkapysäkillä ihmettelemässä, koska en muistanut, mihin olen menossa. En ymmärtänyt enää edes kellonaikoja: kalenteri näytti kokouksen alkavan 9 ja kännykän kello oli 8.22, mutta en tiennyt oliko kokous jo alkanut. Onneksi ei ollut tes-neuvottelukierros meneillään – en olisi varmasti ymmärtänyt, pitääkö palkkoja korottaa vai laskea.

Kodin postiluukusta tipahteli muistutuslaskuja. Laskujen tilinumerot, viitenumerot ja summat olivat muuttuneet mahdottomiksi. Yhden ainoan laskun maksamiseen meni toisinaan lähes tunti, koska en lukuisista yrityksistä huolimatta saanut pitkää viitenumeroa kirjoitettua oikein. Lopulta onnistuin, olenhan sekä merkonomi että ekonomi, ja numerot ovat minulle tuttuja. Mutta posti toi taas muistutuslaskun. Olin maksanut laskun väärälle tilille.

En tiennyt mikä minua vaivasi. En edes osannut epäillä sisäilmaongelmaa. En ollut kuullut – enkä vieläkään tiedä – että kukaan muu täällä Akavatalossa oireilisi, enkä osannut tuollaista kysellä. Luulin, että olen vain sekoamassa. Kävin lääkärissä useita kertoja, koska tarvitsin yhä uudestaan antibioottikuurin. Sain myös masennuslääkereseptin ja lähetteen työpsykologille, koska itkin vastaanotolla. Selitin lääkärille, etten selviä töistäni, koska en pysty lukemaan ja ymmärtämään edes viiden rivin sähköpostiviestiä. Väsytti.

Oikea diagnoosi auttoi selviämään

Työterveyslääkäri halusi auttaa, mutta hänkään ei tiennyt mikä minua oikein vaivasi. Viimeinen sain lähetteen erikoislääkärille, joka tunnisti oireiluni sisäilmasairaudeksi. Vasta silloin muistin, että olin oireillut sisäilmasta aiemminkin, siis jo vuosia sitten.

Onneksi työnantaja ymmärsi tilanteen ja minulle järjestettiin välittömästi työpiste toiseen osaan Akavataloa. Oireet alkoivatkin siirron ansiosta pikkuhiljaa helpottaa. Ymmärsin taas lukemani ja tunsin jopa kellonajat, eivätkä viitenumerotkaan olleet enää ihan mahdottomia. Akavataloon vuosina 2014–2016 tehdyn ison remontin jälkeen pystyn taas työskentelemään muun JUKOn henkilöstön kanssa samoissa tiloissa.

Olen kuitenkin edelleen sisäilmasairas. Jos joudun sisäilmaongelmaiseen tilaan, oireet iskevät välittömästi ja vakavina. Näin käy myös, jos tapaan pahasti sisäilmaongelmaisessa rakennuksessa asuvan, opiskelevan tai työskentelevän henkilön. Joskus metrossa ranteitani alkaa särkeä ja pääni sumenee ihan ilman syytä. Sitten poistuessani haistankin ”mummolan tuoksun” ja tiedän mistä oireet tulivat. Äkkiä ulos raittiiseen ilmaan! 

Pahimpien sisäilmaoireiden aikaan minusta, aiemmin hajuvesiä rakastaneesta, tuli myös hajusteherkkä. Ulkona kävellessäni haistoin vastaantulevien käyttämät suihkugeelit jo kauan ennen kuin erotin vastaantulijan kasvot. Olin pitänyt hajuherkkiä tiukkapipoisina nipottajina ja nyt kannoin omat rakkaat parfyymini roskiin. Kotona siirryimme myös täysin hajusteettomiin pesuaineisiin.

Sisäilmaoireiden rauhoituttua lakkasin sentään haistamasta kadulla vastaantulevien shampoot. Partavesiin ja parfyymeihin sekä hajustetuilla pesuaineilla pestyihin vaatteisiin reagoin edelleen. Jos siis vaihdan paikkaa kokouksessa tai seminaarissa, se ei johdu siitä, etten pitäisi lähelläni istuvan käyttämästä tuoksusta tai että olisin levoton sielu. Joudun vaihtamaan paikkaa, koska kasvoni kihelmöivät, ajatukseni sumenevat ja minua alkaa väsyttää niin, että tiedän joutuvani viettämään koomaunessa koko illan.

Sisäilmaohjelma sivuuttaa sairastuneiden kokemukset

Elämäni on tällä hetkellä jokseenkin mallillaan: en oireile omassa työhuoneessani enkä kotona. Tätä kirjoittaessani mietinkin hetken, teenkö urakehitykselleni hallaa kertomalla sairaudestani – palkkaisiko joku sisäilmasairaan? Sitten muistin, että en kuitenkaan voi noin vain vaihtaa työpaikkaa tai asuntoa ilman varmuutta siitä, että rakennus sopii sisäilmasairaalle. Avokonttorissa tai monitoimityötiloissa voimakkaita hajusteita käyttävien kanssa en pystyisi työskentelemään hajusteherkkyyteni takia.

Tulevaisuus sisäilmasairaana huolettaa toki aina joskus. Sairauteni pysyy kurissa, kunhan välttelen altistusta, mutta esimerkiksi työpaikalla tai kotona sattuva kosteusvaurio voi muuttaa tilanteeni täysin. Minulla on piironginlaatikossa diagnoosi, jolla ei saa Kelan sairauspäivärahaa. Vaikka sairauteni on selvästi työperäinen, sitä ei lasketa ammattitaudiksi, koska minulla ei ole astmaa – ainakaan vielä.

En ole sairastunut pelon enkä huhujen takia, mutta otan ilolla vastaan kaiken terapian, mitä sairauteeni määrätään. Krooninen sairaus on aina raskas taakka, jonka kanssa selviämiseen tarvitaan monenlaista tukea – myös psyykkistä, sillä ihminen on kokonaisuus.

Tiloissa ja tilanteissa, jossa saan akuutteja ja vakavia oireita, ”psyykkaan” itseäni pysymään rauhallisena. Kun pidän pääni kylmänä, säilyn toimintakykyisenä. Altistusaika jää lyhyemmäksi, kun pystyn poistumaan tilasta, jossa saan oireita.

Jos sisäilmaongelmille altistuminen kuitenkin johtuu ihmisen omasta kodista, koulusta tai työpaikasta, ei sieltä noin vain poistutakaan. Yhtenä monista järjestöistä JUKO ottikin syyskuussa voimakkaasti kantaa Kansallisen sisäilmaohjelman luonnokseen – yhteensä noin 800 000 suomalaisen työntekijän puolesta.

Kansallisen sisäilmaohjelman lopullinen versio julkaistiin lokakuun lopussa. Siinä kävi ilmi, että ohjelmassa sivuutetaan edelleen ihmisten sisäilmaoireet. Se on väärin. Me sisäilmasta sairastuneet emme ansaitse vähättelyä. Luulosairaaksi leimaaminen ei paranna sisäilmasairautta. Me tarvitsemme hoitoa, tukea ja terveellisiä asumis-, opiskelu- ja työtiloja. Diagnostiikkaa on kehitettävä ja sairastuneiden taloudelliset turvaverkot varmistettava. Toimenpiteillä on kiire, sillä yhtään uutta sairastunutta ja sairautensa takia opinnoista tai työelämästä syrjäytyvää ei enää tarvita!

 

Anne Kaitainen
JUKOn neuvottelupäällikkö
p. 040 837 2731
anne.kaitainen@juko.fi