Taaksepäin katsoen aika tuntuu usein kutistuneen, lyhentyneen.
Muistan, miten vuoden 2020 kevään eristäytyneisyys vaihtui helpotukseksi kesän aikana. Samoin muistan hyvin, miten tilanne taas synkkeni syksyllä päivänvalon hiipuessa. Toivon pilkahduksen toi tieto rokotteen valmistumisesta ennätysajassa.
Tänään pandemian alkamisesta Suomessa on kaksikymmentä kuukautta. Ei tunnu siltä.
Ennen tätä syksyä emme oikeasti tienneet, milloin rajoitukset ja voimakkaat suositukset hellittäisivät. Vasta nyt voimme aavistaa, millaiseen työympäristöön palaavat ne, joiden edellytettiin siirtyvän konttorista kotitoimistoon toissa keväänä.
Kokonaiskuva on vielä hämärä, mutta tuntuu siltä, että vaihtoehtoja toimia on useampia.
Joillain työpaikoilla pyritään palaamaan siihen maailmaan, jonka muistetaan olleen olemassa tammikuussa 2020. Vaikka sitä maailmaa ei enää ole, saattaa pyrkimys takaisin niihin olosuhteisiin luoda mahdollisuuden ymmärtää edeltävän puolentoista vuoden kaaosta, ehkä unohtaakin se.
Monelle työntekijälle ja virkamiehelle se voi tarkoittaa paluuta vanhaan, turvalliseen.
Osa työnantajista hyödyntää haluamme päättää itse, milloin ja missä me teemme työnantajaa hyödyttävää työtä. Teemme työtä, vaikka meidän ei tarvitsisi. Teemme työtä enemmän, emme vähemmän, kun päätämme itse järjestelyistä. Vapaus on hämmentävää.
Rohkeus
Uskon, että parhaiten menestyy työnantaja, joka uskaltaa vapauttaa työntekijän päättämään itse mahdollisimman suuresta osasta työn tekoa.
Kaikkia valtion töitä ei voi tehdä vapaasti tietoverkossa keikkuen, osa edellyttää fyysistä läsnäoloa.
Kansalaisten on löydettävä virasto ja voitava käydä siellä tapaamassa asioissaan viranomaisia. Myös maan sisäinen ja ulkoinen turvallisuus vaatii, että valtio on läsnä ja näkyvissä kadulla, teillä ja porteilla.
Mutta tehtävät, jotka henkilöstö tekee mielellään ja tehokkaasti kotona tai liikennevälineissä, tulisi aina laskea työajalla tehdyiksi.
Mahdollisuus parantaa työn tekemisen ehtoja on jo ensi keväänä, kun neuvottelemme uudesta sopimuksesta. Mielestäni olisi erikoista, jos valtiolla ei olisi opittu menneestä puolestatoista vuodesta eikä käyttöön olisi otettu mitään uutta.
Markku Kojo
Kirjoittaja on JUKOn valtiosektorin neuvottelupäällikkö