Kuten moni muu, minäkin kurkistin kiinnostuneena superrikkaiden ajatteluun, kun Anu Kantolan ja Hanna Kuuselan tutkimus Huipputuloiset: Suomen rikkain promille (Vastapaino) julkaistiin.
Nykyisin kun puhutaan kuplista ja kuplien maailmasta, kirjaan haastateltujen huipputuloisten maailmaa voisi kuvata vaikka kultaiseksi kuplaksi. Heidän asenteensa muuta yhteiskuntaa ja muiden työtä kohtaan on tämän tutkimuksen mukaan hiuksianostattavan tyly. Erityisesti minua huolestuttaa kirjasta piirtyvä asenne julkiseen sektoriin – meidän JUKOlaisten työhön.
Kärjistetysti moni huipputuloinen näyttää ajattelevan, että he raatavat ja rakentavat kaiken yksin. Muut tuhlaavat verorahoja ja valuvat läpi työpäiviensä, jos nyt ovat viitsineet työpaikan ottaa.
Suomalaisen yhteiskunnan yksi suurimmista uhista tuntuukin olevan empatiavaje. Se, että menettää kyvyn asettua toisen ihmisen asemaan, saati, että välittäisi siitä.
Kun itsellä on paljon, näyttää olevan helppo uskoa, että menestys on vain itsestä kiinni. Pahimmillaan tämä vapauttaa ajattelemaan yksinkertaistetusti: voi haukkua sen tarkemmin perehtymättä työttömät laiskoiksi ja haluttomiksi tai julkisen sektorin pöhöttyneeksi, alati kasvavaksi verenimijäksi. Minkäänlaiseen kehitykseen tämä vetelä ajattelu ei valitettavasti johda.
Rikkaudessa ja menestymisessä ei ole mitään väärää tai vaarallista. Väärin ja vaarallista on sen sijaan asua kuplassa, jossa vain minällä on merkitystä.
Halusi tai ei, myös Suomen rikkain promille on osa tätä yhteiskuntaa – ja omaksi onnekseen samoilla eduilla kuin muut. Se tehoton ja tuottamaton julkisen sektorin ”kultapossukerho” kouluttaa kaikkien suomalaisten lapsia ja nuoria, lähettää ambulanssin turmapaikalle ja turvaa myös huipputuloisten omaisuutta ja arkea. Vakaa Suomi on meidän kaikkien – niin varakkaiden kuin vähemmän varakkaiden – yhteinen etu.
Julkisen sektorin työ saattaa huipputuloisen ihmisen näkökulmasta olla näkymätöntä tai vähäpätöistä. Turvaverkkoja rakentavien, kannattelevien ja parsivien ihmisten työn vaikuttavuus Suomen menestyksessä ja hyvinvoinnissa on aivan ensiarvoisen tärkeää. Toivoisinkin, että kaikenlaisen kuplaantumisen ja syyttelyn sijasta ottaisimme tehtäväksemme empatiavajeen vähentämisen ja toistemme ymmärtämisen sekä arvostamisen.